Värittömyyden himo

Joskus aikoinaan, kun Color craving -huivi oli Stephenin mysteerineulonnassa ja niitä alkoi putkahdella ympäri Ravelrya, en ymmärtänyt mallin päälle yhtään. Semmoinen joka suuntaan kurkotteleva reikäinen lärpäke. Mitä sellaisella tekee?

Mutta sitten näin Stephenin kurssilla huivin ihan paikan päällä. Sehän oli ihana! Ihan täydellinen. Ihanan valtaisa huivin lärpäke, jonka ylettää kietomaan kaulan ympärille muutamaan sataan kertaan. Ja ne reiät! Hei, ne ihan kauhean käteviä, kun niistä voi pujottaa huivin pään ja se pysyy kaulalla solmimatta.

Siitä asti halusin ehdottomasti neuloa huivin itselleni. Ihan omaan käyttöön. Joku kerta törmäsin lankakaupassa Semillan ihanan huurteisiin väreihin, vaaleanpunaiseen ja mintunvihreään. Kotoa löytyi jo valmiiksi vyyhti valkoista ja vaaleaa harmaata, joten homma oli sitä myöten selvä. Yksi täysin väritön Color craving tulossa. Osuvaa, eikö. No ei ehkä, mutta ainakin meikäneulojalle tyypillistä käytöstä.

Huivi oli tosi hauska neulottava, vaikka koko ajan pitenevät kerrokset alkoivatkin välillä puuduttaa. Huivi aloitetaan neulomalla keskellä oleva raitaosuus. Reikärivistö saadaan aikaan tekemällä joka toisella kerroksella holtiton määrä lisäyksiä samassa kohtaa. Seuraavaksi neulotaan nurkka kerrallaan poimimalla silmukat keskikolmion kahdelta sivulta ja neulomalla koko ajan lyheneviä lyhennettyjä kerroksia. Kun yksi nurkka on käsitelty, otetaan toinen väri ja neulotaan seuraavat kaksi sivua. Lopuksi komeuden kruunaa nirkkopäättely.


Huivin neulominen oli siis hauskaa ja siinä tökki korkeintaan valitsemani värien järjestys. Oikeasti mallissa käytetään kolmea väriä, mutta mulla kun sattui olemaan neljä. Neljännen värin ujuttaminen työhön onnistui ihan helposti, mutta näin jälkiviisaana tuumaan, että olisi kannattanut raidoittaa keskikolmion vaalean punainen valkoisella harmaan sijaan. Harmaameleerattu pinkki ja harmaa yhdessä ovat vähän tunkkainen yhdistelmä. Sievä tästä tuli näinkin.



Ongelmat alkoivat vasta huivin valmistuttua. Sen kuvaamisesta ei nimittäin tahtonut tulla mitään. Ensin sitä kuvattiin Vyyhdin kanssa, kun käytiin heillä kyläilemässä maailmalla. Mutta jotenkin kuvista ei tahtonut tulla onnistuneita. Oli liikaa hälinää taustalla tai sitten kamera oli tarkentanut ihan väärään kohtaan tai sitä tai tätä. Aina jotain pientä pielessä. Otin huivin jo käyttöönkin ja päätin murehtia kuvia myöhemmin.



Lopulta otin uusintayrityksen äiti kameran takana. Paitsi, että minulla oli jo valmiiksi asennevamma tämän huivin kuvaamista kohtaan, kun siitä ei edelliselläkään kerralla tullut hyvää kuvaa ulos. Jos harrastaa neulekuvaamista, on varmaan tullut huomanneeksi, että nyrpeällä mielellä ei myöskään tule hyviä kuvia. Aikani kiukuteltuani pyysin äidiltä kauniisti anteeksi ja kerroin huivin olevan syypää huonoon tuuleen. Ja kun paha mieli oli kerran purettu, alkoi kuvauskin sujua.


Tämän kanssa suurin ongelma taisi olla huivin muoto. Se on niin pitkä ja kapea lärpäke, ettei sitä oikein saa kuvissa näkymään kokonaan. Katsokaa nyt! Yrittäkääpä itse venyä tämän kuvaamiseen. Kuvaushaasteista huolimatta itse huivi on kerrassaan ihana ja suosittelen sitä kaikille vähän erikoisempien huivien ystäville.

Neulisti